Teen nyt tunnustuksen, jota en kovinkaan monelle kehtaa myöntää. Olen niitä naisia, joilla on ns. "raiskausfantasioita". Tai on ollut. En oikeastaan koe enää niin. Kummallisinta ja sairainta tästä tekee ehkäpä se, että minut on raiskattu oikeasti. Silti fantasioin siitä, että mies tulee ja ottaa minut rajusti. Kyllä. Minä tiedän. Minä kykenen ymmärtämään, että niin pitkään, kun fantasiani on vain roolileikki rakkaani kanssa, siinä puhutaan jostain muusta kuin raiskauksesta. Silti. Minä tunnen jotenkin huonoa omaatuntoa ajatuksistani.

Olen puhunut näistä fantasioista oikeastaan vain kahdelle kumppaneistani. Mies on heistä toinen. Miehen kanssa me jopa toteutimme jotain tähän suuntaan. Vähän rajumpaa seksiä. En tiedä miten tämän selittäisin niin, ettei synny vääriä mielikuvia. En tarkoita rajummalla mitään varsinaista satuttamalla satuttamista. Miten ne sanovat, kivusta nautintoon on hyvin vähän matkaa, jos sitäkään?

Tänään Mieheltä tuli viesti: "Mä olen miettinyt sitä sun fantasiaa ja mitä, jos sen toteuttaisi nyt sillei melkein oikeasti". Viestin myötä minulle iski hirvittävä ahdistus. Paitsi, etten ylipäätään pidä siitä, että minulle lähetetään seksisävytteisiä viestejä, nosti jokin epävarmuus ja pelkokin päätään. Ajatus siitä, että Mies fantasioi niistä asioista, joista olen hänelle puhunut. Ajattelee, että voisi toteuttaa raiskausfantasiani "melkein oikeasti". Minua puistattaa.

Haluan ajatella ja uskoa, että minulla on vain vilkas mielikuvitus. Että minä olen vain tolkuttoman herkkä tällaiselle. Ja taas huomaan ajattelevani, että vika on minussa. Ja sitten mieleeni juolahtaa yksi tapaus ajalta, jolloin asuimme Miehen kanssa yhdessä. Olimme monet kerrat vitsailleet, että meidän täytyisi opetella harrastamaan sovintoseksiä riitojemme päätteeksi. Se oli ilta, jolloin olimme menossa saunaan. Ennen saunaan menoa meille tuli riitaa jostain. Minä yritin katkaista riitaa. Vitsailin Miehelle, että mennään saunaan, mä otan suihin. Mies ei antanut riidassa periksi. Hän jauhoi ja jauhoi ja jauhoi. Lähdimme kuitenkin saunaan, jossa riita vain jatkui.

Jossain kohden tilanne rauhoittui. Mies alkoi ehdotella, että voisin ottaa häneltä suihin nyt. Sanoin, ettei enää huvittanut. Mies sanoi asiasta muutaman kerran nätisti ja sitten hän suuttui. Hän alkoi huutaa minulle, että "Ota nyt suihin. Ota tää nyt suuhun". Tilanne meni siihen, että Mies piti elintään aivan naamani edessä, minä itkin ja hoin, etten halua ja Mies huusi minulle, että minun pitäisi ottaa häneltä suihin. 

Missään vaiheessa hän ei pahoitellut tapahtunutta mitenkään. Hän oli kuin ei olisi tajunnutkaan mitään huonoa tapahtuneen.

Nyt minulla on paha olla. Ahdistaa. Ja eniten ahdistaa se, että koen, etten voi puhua tästä oikeastaan kenellekään. Minua polttaa hirvittävä halu puhua Villelle, mutta en voi. En ole ikinä ajatellut, että haluaisin hänen kanssaan toteuttaa mitään tämän tyyppistä. En halua ylipäätään kertoa tätä minun ja Miehen menneisyydestä, mutta en ennen kaikkea halua kertoa, että minä olen fantasioinut tällaisesta. Mutta puhumattomuus. Sekin on paha.