Jotenkin olen koko ajan luullut tietäväni mikä oli suhteessamme pahinta. Olen kyseenalaistanut monia tapahtumia. Olen pelännyt, että ne olivatkin minun syytäni. Olen syyttänyt itseäni. Olen parhaani mukaan yrittänyt olla hänelle se, joka tekee onnelliseksi, se, joka rakastaa.

Viimeisen vuoden olen takertunut yhteen tapahtumaan. Olen ajatellut, että se oli kaikista pahin. Että se oli se, johon uskoen tiedän, että minua kohdeltiin väärin. Että vaikka olisin tehnyt mitä, se ei olisi oikeuttanut niitä tapahtumia. Enää en ole ollenkaan varma, mutta kerron sen tapauksen teille silti.

Olimme olleet pari päivää poissa kotoa, minä, Mies ja Juniori. Vanhemmilla lapsilla Noonalla, Mikolla ja Olivialla, oli hoitaja kotona. Olimme joutuneet olemaan pois kotoa minulle tärkeän ihmisen sairauden vuoksi. Olimme palaamassa kotiin, kun minulle ja Miehelle tuli riitaa. Hän huusi, kuten tavallista, ja kai minäkin huusin. Lopulta ajoin auton tien sivuun ja ilmoitin, etten ajaisi enää yhtään ennen kuin Mies olisi rauhoittunut. Poistuin autosta, koska minusta tuntui, että tarvitsin raitista ilmaa. Mutta mitä teki mies? Hän nousi autosta, kiersi kuljettajan puolelle ja lähti. Alkuun tietysti ajattelin, että hän tulee takaisin. Takkini, puhelimeni ja lompakkoni oli jääneet autoon. Olin tienvarressa vieraassa paikassa. Oli viilenevä huhtikuun ilta.

Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, ettei Mies ollut tulossa takaisin ja jouduin miettimään muita vaihtoehtoja. Keksin, että kävellessäni pystyn mittaamaan matkaa, jonka olen kävellyt ja koska tiedän suurin piirtein kuinka nopeasti kävelen, pystyn mittaamaan myös aikaa. Näin pysyisin selvillä siitä mitä kello oli. Oletin, että jos Mies vain menisi kotiin ja kohtaisi ystäväni, joka oli hoitamassa lapsia, asiat alkaisivat ratketa. Noin kahden, kolmen tunnin päästä joku tulisi hakemaan minua. Jos ei, olisi keksittävä jotain muuta. Olin n. 80km päässä kotoa.

Lopulta ystävä tuli hakemaan minua. Minä olin itkuinen ja kylmissäni. Mutta vihainen en osannut olla. Olin lähinnä peloissani miten vihainen Mies olisi, kun taas näkisimme. Miten pystyisin lepyttämään hänet? Ja huolissani myös lapsista. Miten lapset, jotka olivat odottaneet meitä kotiin, olivat suhtautuneet siihen, ettei äiti tullutkaan?

Lopulta sain kuulla, että se oli opetus, jonka ansaitsin. Mies halusi antaa minulle opetuksen.

Tämä tapaus on tosiaan pyörinyt päässäni viimeisen vuoden ja sen varjolla hoen itselleni, että olen oikeassa. Ettei syy olekaan minussa. Mutta toisaalta. Oliko tämä oikeasti pahinta? Vaiko se, että Mies jätti minut tekstiviestillä viikko sen jälkeen, kun olin saanut kuulla olevani raskaana? Vai se, että hänellä oli nettisuhde ystävääni? Vai se, että hän hajotti suutuspäissään melkein kaikki talomme sisäovet, vaatekaappini ja lastamme varten tehdyn keinuhevosen? Vai se, että hän halusi lähteä ex:nsä kanssa keikalle juuri, kun minä ja Juniori olimme pääsemässä sairaalasta kotiin? Vai se, että hän eristi minut itsestään aina, kun asiat eivät menneet hänen tahtonsa mukaan? Vai se, että hän selitti kaikki henkilökohtaiset asiani muille - myös sen, jonka piti olla suurin salaisuuteni? Vai se, että hän poisti luvatta valokuvia koneeltani? Vai... Vai... Vai... Näitä riittäisi kai loputtomiin. Palaamme niihin epäilemättä toisen kerran.