Tässä. Hullua viestiä viikonlopun päässä pyöritellessä palasin minun ja Miehen ensimmäisiin treffeihin. Kuten viime kirjoituksessa kerroin, minut on raiskattu nuorempana. Tapasin Miehen netissä ja kerroin hänelle siitä mitä minulle on tapahtunut ja, että pelkään tulevani satutetuksi.

Ensimmäiset treffit. Tapasimme julkisella paikalla, mutta parin tunnin jälkeen siirryimme Miehen hotellihuoneeseen. Olimme siis molemmille vieraalla paikkakunnalla. Ymmärsin kyllä, ettei hotelliin lähtö ollut mikään maailman fiksuin ratkaisu, mutta... Olen aina jotenkin jännittänyt ihmisjoukkoja ja tuntui hyvältä ajatukselta olla Miehen kanssa kaksin. Ilta menikin todella hyvin. Joimme teetä ja kahvia ja juttelimme. Lopulta lojuimme yhdessä sängyllä, mutta olimme sopineet, että mitään sen kummempaa ei tapahtuisi.

Kello oli paljon. Minun oli aika lähteä kotimatkalle. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin, mutta en ollut malttanut. Kun rupesin puhumaan, että nyt pitää kyllä oikeasti lähteä, Mies kierähti istumaan päälleni, piti minua käsistä ja sanoi: "Entäs jos en päästäkään sinua". Ehdin vastata hänelle jotain tyyliin: "Ole kiltti ja älä tee tätä" ja samassa aloin itkeä. Mies siirtyi sivuun ja pahoitteli itsekin pelästyneen oloisena. Sitä itkua riittikin sen yön. Ensin jonkin aikaa Miehen kanssa hotellissa, sitten kotimatkalla autossa ja vielä kotonakin.

Silloin ajattelin, että Miehen reaktio kertoi minulle jotain olellista. Että se oli vain huono läppä ja Mies pelästyi reaktiotani. Silloin kuvittelin, että nyt tietäisin, ettei Mies ikinä satuttaisi minua. Miten väärässä olinkaan.

Teen nyt tunnustuksen, jota en kovinkaan monelle kehtaa myöntää. Olen niitä naisia, joilla on ns. "raiskausfantasioita". Tai on ollut. En oikeastaan koe enää niin. Kummallisinta ja sairainta tästä tekee ehkäpä se, että minut on raiskattu oikeasti. Silti fantasioin siitä, että mies tulee ja ottaa minut rajusti. Kyllä. Minä tiedän. Minä kykenen ymmärtämään, että niin pitkään, kun fantasiani on vain roolileikki rakkaani kanssa, siinä puhutaan jostain muusta kuin raiskauksesta. Silti. Minä tunnen jotenkin huonoa omaatuntoa ajatuksistani.

Olen puhunut näistä fantasioista oikeastaan vain kahdelle kumppaneistani. Mies on heistä toinen. Miehen kanssa me jopa toteutimme jotain tähän suuntaan. Vähän rajumpaa seksiä. En tiedä miten tämän selittäisin niin, ettei synny vääriä mielikuvia. En tarkoita rajummalla mitään varsinaista satuttamalla satuttamista. Miten ne sanovat, kivusta nautintoon on hyvin vähän matkaa, jos sitäkään?

Tänään Mieheltä tuli viesti: "Mä olen miettinyt sitä sun fantasiaa ja mitä, jos sen toteuttaisi nyt sillei melkein oikeasti". Viestin myötä minulle iski hirvittävä ahdistus. Paitsi, etten ylipäätään pidä siitä, että minulle lähetetään seksisävytteisiä viestejä, nosti jokin epävarmuus ja pelkokin päätään. Ajatus siitä, että Mies fantasioi niistä asioista, joista olen hänelle puhunut. Ajattelee, että voisi toteuttaa raiskausfantasiani "melkein oikeasti". Minua puistattaa.

Haluan ajatella ja uskoa, että minulla on vain vilkas mielikuvitus. Että minä olen vain tolkuttoman herkkä tällaiselle. Ja taas huomaan ajattelevani, että vika on minussa. Ja sitten mieleeni juolahtaa yksi tapaus ajalta, jolloin asuimme Miehen kanssa yhdessä. Olimme monet kerrat vitsailleet, että meidän täytyisi opetella harrastamaan sovintoseksiä riitojemme päätteeksi. Se oli ilta, jolloin olimme menossa saunaan. Ennen saunaan menoa meille tuli riitaa jostain. Minä yritin katkaista riitaa. Vitsailin Miehelle, että mennään saunaan, mä otan suihin. Mies ei antanut riidassa periksi. Hän jauhoi ja jauhoi ja jauhoi. Lähdimme kuitenkin saunaan, jossa riita vain jatkui.

Jossain kohden tilanne rauhoittui. Mies alkoi ehdotella, että voisin ottaa häneltä suihin nyt. Sanoin, ettei enää huvittanut. Mies sanoi asiasta muutaman kerran nätisti ja sitten hän suuttui. Hän alkoi huutaa minulle, että "Ota nyt suihin. Ota tää nyt suuhun". Tilanne meni siihen, että Mies piti elintään aivan naamani edessä, minä itkin ja hoin, etten halua ja Mies huusi minulle, että minun pitäisi ottaa häneltä suihin. 

Missään vaiheessa hän ei pahoitellut tapahtunutta mitenkään. Hän oli kuin ei olisi tajunnutkaan mitään huonoa tapahtuneen.

Nyt minulla on paha olla. Ahdistaa. Ja eniten ahdistaa se, että koen, etten voi puhua tästä oikeastaan kenellekään. Minua polttaa hirvittävä halu puhua Villelle, mutta en voi. En ole ikinä ajatellut, että haluaisin hänen kanssaan toteuttaa mitään tämän tyyppistä. En halua ylipäätään kertoa tätä minun ja Miehen menneisyydestä, mutta en ennen kaikkea halua kertoa, että minä olen fantasioinut tällaisesta. Mutta puhumattomuus. Sekin on paha.

Havahduin yhtäkkiä miettimään milloin olen nähnyt miestä viimeksi. Keskiviikkona. Tiistaina Mies kävi täällä ja näki Junioria. Siitä, kun Juniori oli viimeksi Miehen luona, alkaa taas olla aikaa. Toisaalta olen onnellinen siitä, ettei Mies käy täällä. Minä saan etäisyyttä. Minä pääsen kasvamaan eroon ja nousemaan jaloilleni. Mutta Juniori. Hänen tilanteensa surettaa minua. Miten voi olla niin, ettei Miestä kiinnosta tämän oma lapsi? Lapsi, jota hän aina niin toivomalla toivoi? Ja samalla tunnen jännitystä. Näinkö tämä jatkuu? Miten tämä jatkuu? Miten Juniorin asiat hoidetaan jatkossa?

Ehkä voisinkin tähän kirjoittaa tarinan siitä miten me saimme Juniorin. Kun tapasimme Mies oli naimisissa, mutta heidän suhteensa oli ollut huonolla jamalla jo pitkään. Mies alkoi hyvin alkuvaiheessa jo puhua miten ihanaa olisi, jos meille sattuisi vahinko ja tulisin raskaaksi. Ihmettelin sitä hivenen, mutta selitin sen itselleni sillä, että Mies nyt vain toivoi niin kovin lasta ja ehkä siinä samalla viimeistä sinettiä vanhalle suhteelleen.

Miehellä oli lapsettomuustutkimuksista tulokset, joiden mukaan lasten saamisen piti olla hyvin vaikeaa. Pian päädyimme siihen, että harrastimme seksiä ilman ehkäisyä ajatuksella, että jos tulisin raskaaksi, niin olisi tarkoitettu. Seitsemän kuukautta tapaamisemme jälkeen epäilin ensimmäistä kertaa olevani raskaana. Silloin sanoin Miehelle, että jos nyt niin sattuisi käymään, että olisinkin raskaana, hänen täytyisi pitää minusta tiukasti kiinni, etten paniikissa tekisi mitään tyhmää. En ollut raskaana silloin, mutta kaksi kuukautta myöhemmin olin. Viikko siitä, kun saimme tietää raskaudestani, Mies jätti minut tekstiviestillä.

Tilanne meni kuitenkin siihen, että Mies onnistui kääntämään senkin kaiken minun - ja yhden kaverini syyksi. Selvisi, että Mies oli puhunut läheisen ystäväni kanssa ja Mies syytti minua, että olin puhunut ystävälle hänestä pahaa seläntakana. Mies selitti miten ystävä käänsi hänet minua vastaan ja miten hän pelästyi niitä puheita. Vasta paljon myöhemmin, vasta Juniorin syntymän jälkeen minulle selvisi, että Miehellä ja ystävällä oli ollut - ainakin Miehen mielestä jonkinlainen nettisuhde.

Raskaus oli ja meni. Miehen tunteet lasta kohtaan eivät heränneet missään vaiheessa. Ei edes Juniorin syntyessä. Aika sairaalassa oli todella vaikeaa. Siihenkin liittyi aivan ihmeellistä draamaa. Mies kirjoitteli kahden ystäväni kanssa. Sain kaikilta kolmelta viestejä sairaalaan. Olen aina kärsinyt sairaalakammosta. Olin ahdistunut, peloissani, minulla oli ennenaikaisena syntynyt poika ja Mies lähetteli minulle syytöksiä siitä mitä olin sanonut ja kenelle. Ja samalla hän itse yritti sopia ex:nsä kanssa menoa keikalle, joka osui päivään, jolloin minä ja Juniori pääsimme sairaalasta. Minä tunsin huonoa omaatuntoa, kun en voinut lähteä keikalle ja jättää lasta. Ja samalla tunsin surua, ettei Mies halunnut olla kanssamme Juniorin ensimmäisenä iltana kotona. Lopulta Mies ei mennyt keikalle. Hän ei vain saanut seuraa sinne.

Yhäkin ajattelen, ettei Miehellä vain ole tunteita Junioria kohtaan. Aika usein, kun meillä on riitaa, Mies heittää esille: "Mä en aio olla sun kanssa missään tekemisissä, tehdään paperit, ei ole mun lapsi". Viimeksi sanoin Miehelle, että ainoa tapa, jolla pääsee eroon isyydestä, on lapsen antaminen adoptioon ja siihen tuskin on valmis. Tämä kuulostaa varmasti ulkopuolisen korviin oudolta, mutta isompien lasten isä on ollut Juniorin elämässä aktiivisesti mukana koko ajan ja olisi varmasti valmis adoptoimaan Juniorin, jos Mies sitä oikeasti haluaisi. Mutta mitä Mies sitten tekisi? Millä roikkuisi minussa kiinni?

Loppujen lopuksi syyllisyys on kai se kaikista pahin. Se, etten ole useampaan vuoteen oikeastaan tiennyt mikä on minun syytäni - oikeasti. Mikä johtuu jostain muusta. Olen useamman vuoden hokenut, että vika on minussa, minä en vain osaa, enkä ymmärrä.

Tunnen yhäkin syyllisyyttä. Mies asuu vähän matkan päässä meistä. Kerrostalokaksiossa. Käsittääkseni hän on aika yksin. Hän ei ole löytänyt uutta ihmissuhdetta. Eilen iltalenkillä kävelin siitä läheltä. Mietin, että ei tämän kuulunut mennä näin. Mies pisti elämänsä uusiksi suhteemme vuoksi. Aiemmin oli omakotitalo, työ ja kaikinpuolin hyvä elämä. Nyt ei ole mitään. Tosin minä ymmärrän, että Mies sössi asiansa ihan itse. Oli hänellä työ täälläkin, mutta hän irtisanoutui siitä, koska asiat eivät menneet niin kuin hän olisi halunnut. Ymmärrän, että on Miehen oma valinta pitääkö hän yhteyttä lapsiin, sukulaisiin - ystäviin. Mutta silti minä koen, että olen hylännyt hänet. Pettänyt hänet. Jättänyt yksin. Korvannut hänet toisella. Koen syyllisyyttä, koska sotkin hänen elämänsä. Koen syyllisyyttä, koska haluan jatkaa elämääni niin, ettei hän ole koko ajan tallaamassa minua lyttyyn.

Jotenkin olen koko ajan luullut tietäväni mikä oli suhteessamme pahinta. Olen kyseenalaistanut monia tapahtumia. Olen pelännyt, että ne olivatkin minun syytäni. Olen syyttänyt itseäni. Olen parhaani mukaan yrittänyt olla hänelle se, joka tekee onnelliseksi, se, joka rakastaa.

Viimeisen vuoden olen takertunut yhteen tapahtumaan. Olen ajatellut, että se oli kaikista pahin. Että se oli se, johon uskoen tiedän, että minua kohdeltiin väärin. Että vaikka olisin tehnyt mitä, se ei olisi oikeuttanut niitä tapahtumia. Enää en ole ollenkaan varma, mutta kerron sen tapauksen teille silti.

Olimme olleet pari päivää poissa kotoa, minä, Mies ja Juniori. Vanhemmilla lapsilla Noonalla, Mikolla ja Olivialla, oli hoitaja kotona. Olimme joutuneet olemaan pois kotoa minulle tärkeän ihmisen sairauden vuoksi. Olimme palaamassa kotiin, kun minulle ja Miehelle tuli riitaa. Hän huusi, kuten tavallista, ja kai minäkin huusin. Lopulta ajoin auton tien sivuun ja ilmoitin, etten ajaisi enää yhtään ennen kuin Mies olisi rauhoittunut. Poistuin autosta, koska minusta tuntui, että tarvitsin raitista ilmaa. Mutta mitä teki mies? Hän nousi autosta, kiersi kuljettajan puolelle ja lähti. Alkuun tietysti ajattelin, että hän tulee takaisin. Takkini, puhelimeni ja lompakkoni oli jääneet autoon. Olin tienvarressa vieraassa paikassa. Oli viilenevä huhtikuun ilta.

Pikkuhiljaa minulle alkoi valjeta, ettei Mies ollut tulossa takaisin ja jouduin miettimään muita vaihtoehtoja. Keksin, että kävellessäni pystyn mittaamaan matkaa, jonka olen kävellyt ja koska tiedän suurin piirtein kuinka nopeasti kävelen, pystyn mittaamaan myös aikaa. Näin pysyisin selvillä siitä mitä kello oli. Oletin, että jos Mies vain menisi kotiin ja kohtaisi ystäväni, joka oli hoitamassa lapsia, asiat alkaisivat ratketa. Noin kahden, kolmen tunnin päästä joku tulisi hakemaan minua. Jos ei, olisi keksittävä jotain muuta. Olin n. 80km päässä kotoa.

Lopulta ystävä tuli hakemaan minua. Minä olin itkuinen ja kylmissäni. Mutta vihainen en osannut olla. Olin lähinnä peloissani miten vihainen Mies olisi, kun taas näkisimme. Miten pystyisin lepyttämään hänet? Ja huolissani myös lapsista. Miten lapset, jotka olivat odottaneet meitä kotiin, olivat suhtautuneet siihen, ettei äiti tullutkaan?

Lopulta sain kuulla, että se oli opetus, jonka ansaitsin. Mies halusi antaa minulle opetuksen.

 

Tämä tapaus on tosiaan pyörinyt päässäni viimeisen vuoden ja sen varjolla hoen itselleni, että olen oikeassa. Ettei syy olekaan minussa. Mutta toisaalta. Oliko tämä oikeasti pahinta? Vaiko se, että Mies jätti minut tekstiviestillä viikko sen jälkeen, kun olin saanut kuulla olevani raskaana? Vai se, että hänellä oli nettisuhde ystävääni? Vai se, että hän hajotti suutuspäissään melkein kaikki talomme sisäovet, vaatekaappini ja lastamme varten tehdyn keinuhevosen? Vai se, että hän halusi lähteä ex:nsä kanssa keikalle juuri, kun minä ja Juniori olimme pääsemässä sairaalasta kotiin? Vai se, että hän eristi minut itsestään aina, kun asiat eivät menneet hänen tahtonsa mukaan? Vai se, että hän selitti kaikki henkilökohtaiset asiani muille - myös sen, jonka piti olla suurin salaisuuteni? Vai se, että hän poisti luvatta valokuvia koneeltani? Vai... Vai... Vai... Näitä riittäisi kai loputtomiin. Palaamme niihin epäilemättä toisen kerran.