Havahduin yhtäkkiä miettimään milloin olen nähnyt miestä viimeksi. Keskiviikkona. Tiistaina Mies kävi täällä ja näki Junioria. Siitä, kun Juniori oli viimeksi Miehen luona, alkaa taas olla aikaa. Toisaalta olen onnellinen siitä, ettei Mies käy täällä. Minä saan etäisyyttä. Minä pääsen kasvamaan eroon ja nousemaan jaloilleni. Mutta Juniori. Hänen tilanteensa surettaa minua. Miten voi olla niin, ettei Miestä kiinnosta tämän oma lapsi? Lapsi, jota hän aina niin toivomalla toivoi? Ja samalla tunnen jännitystä. Näinkö tämä jatkuu? Miten tämä jatkuu? Miten Juniorin asiat hoidetaan jatkossa?

Ehkä voisinkin tähän kirjoittaa tarinan siitä miten me saimme Juniorin. Kun tapasimme Mies oli naimisissa, mutta heidän suhteensa oli ollut huonolla jamalla jo pitkään. Mies alkoi hyvin alkuvaiheessa jo puhua miten ihanaa olisi, jos meille sattuisi vahinko ja tulisin raskaaksi. Ihmettelin sitä hivenen, mutta selitin sen itselleni sillä, että Mies nyt vain toivoi niin kovin lasta ja ehkä siinä samalla viimeistä sinettiä vanhalle suhteelleen.

Miehellä oli lapsettomuustutkimuksista tulokset, joiden mukaan lasten saamisen piti olla hyvin vaikeaa. Pian päädyimme siihen, että harrastimme seksiä ilman ehkäisyä ajatuksella, että jos tulisin raskaaksi, niin olisi tarkoitettu. Seitsemän kuukautta tapaamisemme jälkeen epäilin ensimmäistä kertaa olevani raskaana. Silloin sanoin Miehelle, että jos nyt niin sattuisi käymään, että olisinkin raskaana, hänen täytyisi pitää minusta tiukasti kiinni, etten paniikissa tekisi mitään tyhmää. En ollut raskaana silloin, mutta kaksi kuukautta myöhemmin olin. Viikko siitä, kun saimme tietää raskaudestani, Mies jätti minut tekstiviestillä.

Tilanne meni kuitenkin siihen, että Mies onnistui kääntämään senkin kaiken minun - ja yhden kaverini syyksi. Selvisi, että Mies oli puhunut läheisen ystäväni kanssa ja Mies syytti minua, että olin puhunut ystävälle hänestä pahaa seläntakana. Mies selitti miten ystävä käänsi hänet minua vastaan ja miten hän pelästyi niitä puheita. Vasta paljon myöhemmin, vasta Juniorin syntymän jälkeen minulle selvisi, että Miehellä ja ystävällä oli ollut - ainakin Miehen mielestä jonkinlainen nettisuhde.

Raskaus oli ja meni. Miehen tunteet lasta kohtaan eivät heränneet missään vaiheessa. Ei edes Juniorin syntyessä. Aika sairaalassa oli todella vaikeaa. Siihenkin liittyi aivan ihmeellistä draamaa. Mies kirjoitteli kahden ystäväni kanssa. Sain kaikilta kolmelta viestejä sairaalaan. Olen aina kärsinyt sairaalakammosta. Olin ahdistunut, peloissani, minulla oli ennenaikaisena syntynyt poika ja Mies lähetteli minulle syytöksiä siitä mitä olin sanonut ja kenelle. Ja samalla hän itse yritti sopia ex:nsä kanssa menoa keikalle, joka osui päivään, jolloin minä ja Juniori pääsimme sairaalasta. Minä tunsin huonoa omaatuntoa, kun en voinut lähteä keikalle ja jättää lasta. Ja samalla tunsin surua, ettei Mies halunnut olla kanssamme Juniorin ensimmäisenä iltana kotona. Lopulta Mies ei mennyt keikalle. Hän ei vain saanut seuraa sinne.

Yhäkin ajattelen, ettei Miehellä vain ole tunteita Junioria kohtaan. Aika usein, kun meillä on riitaa, Mies heittää esille: "Mä en aio olla sun kanssa missään tekemisissä, tehdään paperit, ei ole mun lapsi". Viimeksi sanoin Miehelle, että ainoa tapa, jolla pääsee eroon isyydestä, on lapsen antaminen adoptioon ja siihen tuskin on valmis. Tämä kuulostaa varmasti ulkopuolisen korviin oudolta, mutta isompien lasten isä on ollut Juniorin elämässä aktiivisesti mukana koko ajan ja olisi varmasti valmis adoptoimaan Juniorin, jos Mies sitä oikeasti haluaisi. Mutta mitä Mies sitten tekisi? Millä roikkuisi minussa kiinni?