Loppujen lopuksi syyllisyys on kai se kaikista pahin. Se, etten ole useampaan vuoteen oikeastaan tiennyt mikä on minun syytäni - oikeasti. Mikä johtuu jostain muusta. Olen useamman vuoden hokenut, että vika on minussa, minä en vain osaa, enkä ymmärrä.

Tunnen yhäkin syyllisyyttä. Mies asuu vähän matkan päässä meistä. Kerrostalokaksiossa. Käsittääkseni hän on aika yksin. Hän ei ole löytänyt uutta ihmissuhdetta. Eilen iltalenkillä kävelin siitä läheltä. Mietin, että ei tämän kuulunut mennä näin. Mies pisti elämänsä uusiksi suhteemme vuoksi. Aiemmin oli omakotitalo, työ ja kaikinpuolin hyvä elämä. Nyt ei ole mitään. Tosin minä ymmärrän, että Mies sössi asiansa ihan itse. Oli hänellä työ täälläkin, mutta hän irtisanoutui siitä, koska asiat eivät menneet niin kuin hän olisi halunnut. Ymmärrän, että on Miehen oma valinta pitääkö hän yhteyttä lapsiin, sukulaisiin - ystäviin. Mutta silti minä koen, että olen hylännyt hänet. Pettänyt hänet. Jättänyt yksin. Korvannut hänet toisella. Koen syyllisyyttä, koska sotkin hänen elämänsä. Koen syyllisyyttä, koska haluan jatkaa elämääni niin, ettei hän ole koko ajan tallaamassa minua lyttyyn.